Lähihoitajan ammattinimike on ollut olemassa 1990-luvun alusta saakka ja ammatti on vakiintunut työelämään. Ammatin historia liittyy kehitykseen, joka on tapahtunut hyvinvointipolitiikassa, palvelujärjestelmän muotoutumisessa, ajattelutavoissa ja ihmistiedon sekä tutkimuksen kehityksessä.
Ihmiset ovat tulleet hoidetuiksi keskiajalle saakka omissa kodeissaan perheen, suvun ja kyläyhteisön piirissä. Auttaminen tai "vaivaisten holhous" on perustunut kristinuskolle luontaisen armeliaisuuden varaan.
Seurakunnat aloittivat köyhistä huolehtimisen, ja 1600-luvulla ja 1700-luvun lopulla köyhäinhoito säädettiin seurakunnille pakolliseksi.
1700-luvulla otettiin käyttöön ruotuarmeijan ohella ruotuhoito. Vaivaishoidon menetelmänä se tarkoitti , että huollettava annettiin muutaman talon huollettavaksi vuorollaan. Ruotulaisen oli tehtävä työtä talolle kykyjensä ja voimiensa mukaan.
Lääninsairaalat aloittivat toimintansa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Lasarettiosastoilla hoidettiin potilaita yleissairaalapaikoilla ja kuppaa sairastavia kuppaloissa. Vastaanottolaitokset oli tarkoitettu mielisairaita varten. Sairaanhoitajaksi kelpaavan tuli olla keski-ikäinen, terve, kestävä, hiljainen, kunnollinen ja siivo naisihminen.
Ensimmäiset valtion yleiset sairaalat syntyivät 1850-luvulla. Ennen hoitjakoulutuksen alkua hoitajan työ oli yksilökeskeistä ihmisen auttamista ja tieto perustui vaistoon, intuitioon ja kokemukseen. Hoitamista ja lääkitsemistä oli opittu sukupolvelta toiselle ja toimintaa ohjasi auttamisen halu ja velvollisuuden tunto.
Myös julkisten kotihoitopalvelujen perusta muovattiin Suomen autonomian ajalla 1800-luvulla, kun keisarillisella julistuksella vuosina 1817 ja 1822 kiellettiin kerjuu. Vaivaisholhousasetus vuodelta 1852 velvoitti seurakunnat avustamaan köyhiä ja vaivaisia. Tuolloin perustettiin vaivaistaloja, myöhempiä kunnalliskoteja.
1867 perustettiin Helsinkiin Diakonissalaitos. Samassa yhteydessä aloitettiin keskieurooppalaisen mallin mukainen diakonissakoulutus. Siihen sisältyi melko laajaa lääketieteellistä koulutusta anatomiassa, fysiologiassa, ensiavussa, dieettiopissa sekä tarttuvien tautien hoidossa. Ammattietiikka ja hoidon periaatteiden tarkastelu kuuluivat opintoihin. Opetus sisälsi myös käytännön harjoituksia. Alusta lähtien hoidon elementit ovat siis olleet samat kuin nykyisinkin hoitajien koulutuksessa.
Nälänhädän ja tuberkuloosin takia 1860-luvulla diakonissakoulutus alkoi myös Viipurissa, Sortavalassa ja Oulussa. 1890- luvulla alettiin palkata kiertäviä sairaanhoitajattaria hoitamaan sairaita. Tuberkuloosihoitajat kiersivät kodeissa opastamassa ruuanvalmistuksessa, siisteydessä ja puhtaudessa sekä hygieniataidoissa.
1929 tuli voimaan sairaanhoitajakoulutusta koskeva laki ja asetus. sen mukaan diakonissat saivat toimia sairaanhoitajina diakonissalaitosten sairaaloissa ja lääkintöhallituksen luvalla myös kiertävinä sairaanhoitajina, hoitajina leprasairaaloissa sekä kaatumatautisten ja vajaamielisten hoitolaitoksissa. Täydennyskoulutuksen ansiosta hoitaja pystyi erikoistumaan esimerkiksi terveyssisareksi.
Vielä 1920- luvulla kotisairaanhoidosta huolehtivat kiertävät teveyssisaret. Laki terveyssisarista tuli voimaan vuonna 1944. Ammattihoitajan harjoittamana kodinhoito alkoi Mannerheimin Lastensuojeluliiton lapsiperheiden kotiavusta.
Ensimmäisiä kodinhoitajia koulutettiin 1930-luvulla ja myöhemmin 1950-luvulla Vanhustyön keskusliiton toimesta sai alkunsa vanhusten kotipalvelu.
Välirauhan vuonna 1941 perustettiin Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö, joka koulutti apusisaria sotilassairaaloihin. Tätä koulutusta voidaan pitää apuhoitajakulutuksen ensivaiheena.
Myöhemmin vuonna 1957 aloitettiin apuhoitajien koulutus Helsingin diakonissalaitoksella. Se toteutettiin ammattikasvatushallituksen hyväksymän opetussuunnitelman mukaan, ja oli noin puolentoistavuoden mittainen.
Keskiasteen koulu-uudistuksessa vuonna 1987 aloitettiin ylioppilas- ja peruskoulupohjaiset perushoitajakoulutukset lähes kaikissa sairaanhoito-oppilaitoksissa.
Ensimmäiset perushoitajat valmistuivat 1986.
Tutkintouudistuksessa 1990-luvun alussa haluttiin synnytää ammattikunta, jonka tiedot ja taidot mukautuvat erilaisiin tilanteisiin ja tulevaisuuden tarpeisiin. Vuonna 1993 sosiaali- ja terveysalojen peruskoulutus yhdistettiin ja aloitettiin lähihoitajatutkintoon johtava koulutus eli lähihoitajakoulutus.
Lähihoitajan työ on muuttunut ja tulee muuttumaan jatkossakin, joten valmius uuden oppimiseen ja uudenlaiseen ajatteluun on tärkeää.
Lähde: A. Suvikas, L. Laurell, P. Eskola 2015
Elämän kulku
Lähihoitaja kasvua tukemassa
Otava Keuruu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti